Henri Heikkinen

Koululiikunnan traumat alkavat helpottaa

  • "Vihaan hiihtämistä, vihaan lunta, vihaan näitä ylisuuria toppahousuja, vihaan tätä tyhmää pipoa ja vihaan näitä sauvoja"
    "Vihaan hiihtämistä, vihaan lunta, vihaan näitä ylisuuria toppahousuja, vihaan tätä tyhmää pipoa ja vihaan näitä sauvoja"

Minä olen ollut lähes koko ikäni aika laiskanpulskea ja enemmän tai vähemmän ylipainoinen kaveri. Vapaaehtoista liikuntaa en ole oikeastaan harrastanut kuin varusmiespalveluksen aikana kymmenisen vuotta sitten - ja silloinkin kuntoisuuslomien perässä. Tässä viimeisten parin vuoden aikana olen pikkuhiljaa kuitenkin löytänyt liikunnan ilon, joka minulla oli viimeksi alle kouluikäisenä.

Eräs suuri kynnys meni rikki tänään, kun kävin hiihtämässä ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen. Suksin isäni vähän liiankin hyvin pitävillä suksilla sellaisen vajaan 8 kilometrin lenkin järven jäällä. Hiihto kuuluu niihin lajeihin, joita olen "vihannut aina", mutta tänään oikeastaan nautin siitä ja olisin kunnon välineillä nauttinut vielä enemmän. Ladulla sivakoidessani mietiskelin, mistä ihmeestä hiihtovihani oikein juontaa.

Ei tarvinnut kauaa muistella, kun mieleeni tuli koululiikunta. Ala- ja yläasteella liikunta oli kouluaineista oikeastaan ruotsin jälkeen kaikkein vastenmielisin ja ehkäpä yksi keskeisiä syitä aikuisiän ylipainolleni. Liikuntatunneista viheliäisimpiä olivat juuri hiihtotunnit. Mitään opetusta ei saanut, piti vain hiihtää tietyn mittainen lenkki, ennen kuin pääsi kotiin.

Tekniikan oppii onneksi helposti, mutta hiihto on varsin voimakkaasti välineurheilua, eikä kaikilla (esimerkiksi minulla) ole varakkaita tai hiihtämiseen omistautuneita vanhempia. Siinä sitten lykit ylisuurissa toppahousuissa niillä halpamarketin kahden kympin voitelemattomilla suksilla rillit huurussa ylämäkeen, kun lumi tarttuu suksenpohjiin kiinni. Luonnollisesti pari kertaa vuodessa oli vielä pakolliset kilpailut, että pääsi oikein tuntemaan itsensä sankariksi.

Hiihtäminen on ehkä koululiikunnan kruununjalokivi, mutta aivan yhtä hanurista oli oikeastaan kaikki muukin. Luistelu oli sitä serkun vanhoilla ruosteisilla hokkareilla kentän laitoja pitkin horjumista, kun jääkiekkoilijat tönivät ja lämivät kiekolla viereen. Cooperin testi osoitti säännöllisesti, että olet huonokuntoinen - ainakin niihin ammattiurheilijoihin nähden, joiden kanssa juokset. Joka ikinen joukkuelaji alkoi Auschwitzin erottelulla, jossa kukaan ei toivonut olevansa se viimeinen "ei me kyllä haluta tuota pulleroa joukkueeseen".

Ihan sama mitä lajia muistelee, kaikki koululiikunta oli paskaa. Aikuisiällä tämä on johtanut siihen, että ainoa liikuntamuoto, josta olen pitänyt, on ollut kuntosalilla käynti. Sitä kun ei koululiikunnassa juuri ollut, ja kun olikin, lihasvoimia ei ole koskaan tarvinnut hävetä, eikä salilla tarvinnut mitään kalliita varusteita. Sellaisen mielestä, joka jaksoi hädin tuskin tankoa nostaa, varmasti myös salireissut olivat ahdistavia.

Lapsena ja nuorena liikunnan pitää olla ensisijaisesti hauskaa, koska mitään muuta motiivia harrastaa liikuntaa ei normaalilla lapsella ole. Koululiikuntaa minun kokemukseni mukaan leimaa lähinnä koulukiusaaminen, nöyryytys ja toistuva häviämisen tunne. Mikäli liikunta ei ole lapsen mielestä hauskaa, ei häntä saisi siihen pakottaa. Negatiiviset vaikutukset voivat heijastua paljon pitemmälle aikuisikään kuin näennäinen liikunnan puute.

Aikuisiällä liikuntaan löytyy muita motiiveja kuin hauskuus, jolloin ihminen itse pyrkii tekemään jotain. Itselläni ja varmasti monella muullakin keskeinen syy harrastaa liikuntaa on, Henry Laasasen termein, oman markkina-arvon nosto vastakkaisen sukupuolen silmissä. Kolmenkympin kohdalla sitä myös pikkuhiljaa huomaa rapistuvansa, mitä liikunta paikkaa verrattain tehokkaasti.

En tietenkään tiedä, olisinko aikuisiällä liikkunut yhtään enempää, jos koululiikuntaa ei olisi ollut; nautin kuitenkin oluesta ja videopeleistä aika paljon vielä hiihtoa enemmän. On muutenkin vähä-älyistä laittaa omaa saamattomuuttaan jonkun muun syyksi, mutta ei koululiikunta minua koskaan kannustanut liikkumaan, jätti vain 15 vuoden traumat hiihtämistä kohtaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Kevättalvi 1980, eteläsuomalaisen varuskunnan alokasyksikkö, hiihtokilpailu. Taistelin eteenpäin roskaisella ladulla, raskain varustein, vain puolittain luistavin suksin. Tiesin itseni kohtalaiseksi hiihtäjäksi, ja uskoin jopa senhetkisessä tilanteessa kykeneväni suhteellisen hyvään vauhtiin. Parhaimmistolle oli luvassa ainakin hiihtomerkki ja jollain laskentakaavalla myös kuntoisuuslomaa.

Kun ajat oli otettu ja hiihtosuoritukset niiden kautta arvioitu, olimme koolla käskynjaossa. Vääpeli luki kultaisen, hopeisen ja pronssisen hiihtomerkin ansainneiden nimet, mutta minua ei mainittu. En voinut käsittää, miksei hiihtovauhtini ollut riittänyt, vaikka osasin mielestäni suhteuttaa oman kisasuoritukseni yleiseen tasoon ainakin suurin piirtein. Käskynjaon edetessä keräsin rohkeuteni:

"Hra stlsmstri, alokas Kokko, saanko puhutella?" Sain puheenvuoron, ja ääni väristen esitin tiedustelun omasta tuloksestani. Erikseen kysyin, enkö todellakaan ollut oikeutettu hiihtomerkkiin. Vääpeli silmäili jälleen paperia, ja totesi, ettei nimeäni ollut listalla. Tunsin suunnatonta häpeää, koska ymmärsin koko alokaspatterin käsittäneen minun lähinnä kerjänneen suosiota ja ikään kuin tyrkyttäneen itseäni kelpo hiihtäjäksi. Tavoittelemani meriitin sijasta olin kysymykselläni onnistunut hankkimaan pelkkiä ikävyyksiä!

Myöhemmin päivällä patterin käytävällä kuulutettiin: "Alokas Kokko, välittömästi vääpelin puhutteluun!" Sekavin tuntein kiirehdin toimistoon ("Herra stlsmstri, alokas Kokko käskystä paikalla!"), ja asennossa seisten kuuntelin mitä asia koski. "Niin Kokko, haluan korjata erehdyksen, ja todeta teidän menestyneen kilpailussa ja sittenkin ansainneen hopeisen hiihtomerkin."

Oikeus siis toteutui, ja olin kuin olinkin arvioinut hiihtovauhtini jotakuinkin kohdalleen. En ollut terävintä kärkeä, mutta kaiketi nopeimmassa neljänneksessä, ehkä viidenneksessäkin. Häiritsemään kuitenkin jäi, että koko patterin alokkaille syntyi urheilukunnostani väärä vaikutelma, kun yhteisessä käskynjaossa olin saanut huolimattomasti annetun virallisen vastauksen. Korjattu tieto toimitettiin minulle yksityisesti, joten varusmiestoverieni mielikuvissa lienen säilynyt tyyppinä, joka yritti puhumalla hankkia itselleen urheiluansioita.

Nuoren ihmisen kokemukset seuraavat häntä läpi elämän, totta vieköön!

Käyttäjän enkeliporsas kuva
Kai-Ari Lundell

Henri: "Lapsena ja nuorena liikunnan pitää olla ensisijaisesti hauskaa, koska mitään muuta motiivia harrastaa liikuntaa ei normaalilla lapsella ole."

Nykykoululiikunnan ei pitäisi olla enää niin kilpailullista kuten kuvailit. Tavoitteena on liikunnan ilo.

Henri: "Koululiikuntaa minun kokemukseni mukaan leimaa lähinnä koulukiusaaminen, nöyryytys ja toistuva häviämisen tunne."

Tuollaista koululiikunta ei saa missään nimessä olla. Koulukiusaamista ei saa sallia missään muodossa.

Koululiikuntaa pitäisi pikemminkin lisätä kuin vähentää. Kolmasosa pojista putoaa kyydistä jo alakoulun yläluokilla, koska istutaan viihdevempainten ääressä päivästä toiseen. Liikkumattomus alkaa olla suuri ongelma.

Omassa koulussani on kolme kertaa viikossa WAU-kerhoja, joihin ohjataan niitä, jotka eivät liiku muuten ollenkaan. Tulokset ovat olleet hyvin rohkaisevia. WAU-toiminta on hyvin motivoivaa.

http://www.wau-ry.fi
http://www.properuskoulu.net/2013/02/liikunta-ja-w...

Suomessa on kouluissa liikuntaa vain pari tuntia viikossa, mikä kansainvälisesti ajatellen on hyvin vähän. Liikuntaa pitäisi olla peruskoulussa neljä tuntia viikossa.

Malli voisi olla esim. 2 tuntia nykyiseen tapaan, muina päivinä voisi olla joka päivä perusliikuntaa puoli tuntia kerrallaan eli 4 x 0,5 tuntia.

2 + 0,5 + 0,5 + 0,5 + 0,5

Välineet ovat aina ongelma. Omassa koulussani on jokaisella halukkaalle käytössä sukset ja sauvat sekä monot. Jääkiekosta olemme siirtynyt kaukalopalloon sovelletuin salibandysäännöin. Joukkuepeleissä opetetaan ottamaan huomioon kanssapelaajat sekä vastustajat.

Kilpailuja ei juuri ole paitsi yleisurheilukisat, halukkaat saavat osallistua myös kunnan koulujen välisiin kisoihin.

Henri: "Joka ikinen joukkuelaji alkoi Auschwitzin erottelulla, jossa kukaan ei toivonut olevansa se viimeinen "ei me kyllä haluta tuota pulleroa joukkueeseen"."

Omilla tunneillani ei toimita noin, vaan opettaja tekee joukkueet. Kukaan ei jää viimeiseksi. Joukkueista tehdään myös tasaisia.

Ketään ei saa nöyryyttää.

Laitan muita nöyryyttävän tai haukkuvan oppilaan penkille istumaan. Peliin saa tulla vasta, kun oppilas lupaa, ettei törkeä käytös enää jatku.

Muita haukkuva oppilas ei saa todistukseen hyvää numeroa, vaikka olisi omassa lajissaan Suomen mestari. Toisten huomioon ottaminen kuuluu koululiikunnan arvioinnin kriteereihin.

Olen hyvin pahoillani, että kokemuksesi koululiikunnasta ovat tuollaisia. Ennen koululiikunta oli mitä oli.

Muistan minäkin jonkun liikunnanmaikan, ajoi Volvolla kentän reunalle, veivasi sivuikkunan auki ja heitti futiksen ulos: "Pelatkaa pojat". Muutama poika pelasikin.

Käyttäjän enkeliporsas kuva
Kai-Ari Lundell

Lisäyksiä:

1. Se toinen maa Euroopassa, jossa koululaisilla on vain kaksi tuntia viikossa liikuntaa, on Albania.

Näillä mennään. Hävettää niin pirusti.

2. Poikien keskuudessa liikunta on hyvin suosittu oppiaine, ja siksi tärkeä. Liikunta lisää poikien koulumotivaatiota, joka kaikilla pojilla ei niin häävin korkeaa tasoa ole.

3. Koululiikuntaan kuuluu kannustavuus. Yritetään löytää jokaisella joku oma laji, jota voi harrastaa. Painotetaan arkiliikunnan merkitystä.

Käyttäjän anmarirytila kuva
Anmari Rytilä

Kiitos viisaasta kirjoituksesta.
Kirjoitat monen ihmisen suulla.

Kiva, että olet löytänyt itsestäsi liikunnan ilon.
Hauskuus on juuri se juttu.
Itse kävelen aika paljon mieheni kanssa; pelaamme myös tennistä ja
käymme paritanssitunneilla.

Tanssi on yllättävän hauska ja hikinen liikuntamuoto.
Se myös antaa hyvän ryhdin, kehittää rytmitajua.
Tanssia voi yksinkin.
Musa päälle ja menoksi...

Käyttäjän enkeliporsas kuva
Kai-Ari Lundell

Anmari, juuri tästä on kysymys. Liikkua voi niin monella tavalla. Pitää löytää oma tapa liikkua, tapa, josta nauttii.

Omassa koulussani on ollut lapsille tanssityöpajoja. Kouluun on tullut vierailijoita tassiseuroista, jopa Kansallisbaletista. Aika moni nykylapsi harrastaa tanssimista.

Tulee mieleen Urkki: "Kaikki syyt, jotka estävät meitä liikkumasta, ovat tekosyitä."

Käyttäjän anmarirytila kuva
Anmari Rytilä

Minulla oli kansakoulussa kolmannella ja neljännellä luokalla
luokanopettajana mies, viisas kuin mikä.
Arvatkaa, sujuiko opetus kuin tanssi. Mitään häiriköintiä ei esiintynyt.

Liikuntatunnit olivat hänen ansiostaan hyvin luovia ja erilaisia.
Joskus vain tanssittiin diskoa koko tunti, opettajakin mukana.
Joskus taas tehtiin rentoutusharjoituksia selällä maaten.
Itse olin kyllä luonnostaan liikunnallinen, mutta tämä opettaja sai
kaikki mukaan juttuihinsa.

Parikymppisenä kävin yllätysvierailulla opettajani luona.
Sain kuulla, että hän oli siirtynyt tarkkismaikaksi. Suurin osa hänen
oppilaistaan oli kuulemma poikia.

Tunnut, Kai-Ari, viisaalta opettajalta. Toivon, että Sinuakin joku oppilas
tulee kymmenen vuoden päästä katsomaan - ja kiittämään.

Käyttäjän epatieteilijat kuva
Jaakko Koskinen

Aina kun meillä Mikkelissä yhteiskoulun pihalla valittiin jalkapallojoukkueita, niin valitsijoina oli urheiluopettajan valitsemat pojat. Minun nimeni huudettiin joskus viimeisenä ja ystäväni Heikin nimi joskus viimeisenä. Uskoimme, että olimme niin arvokkaat voimavarat jalkapallon potkimiseen, että meidät kannatti valita vasta aivan loppusuoralla. Jos meillä olisi ollut managari, se olisi varmaan nyt miljonääri tai ainakin joku se olisi.

Juhani Piironen

Koululiikunta oli kyllä oikeastikin monesti paskaa.

Itse olin itseasiassa hyvin liikunnallinen nuori, mutta jopa minuakin koululiikunta onnistui joskus lannistamaan.

Tuo valintamenettely oli vielä niin kummallinen juttu. Minulle ei siitä tullut suuria traumoja, koska olin yleensä siellä keskikastissa, mutta muistan joitakin aikoja ja lajeja joissa olin joskus viimeisten joukossa. Silloin syynä olivat henkilökohtaiset erimielisyydet kahden palloilulajin harrastajan kanssa.

Ihmetytti vain miksi sitä teatteria käytiin lävitse.

Hiihtämistä ei juuri paljoa harrastettu minun kouluissani. Joten hiihdosta minulla on vain hyviä muistoja, isäni kanssa hiihdetyistä kilometreistä ja lämpimästä kahviosta ostetusta mehusta puolimatkassa.

Minun nuoruudessani liikunta ei ollut niin ohjattua ja luistelemassa käytiin oma-aloitteisesti, käveltiin kaukalolle varusteiden kanssa. Muistan vieläkin kun pelattiin isojen poikien kanssa ja minulta vedettiin jalat alta ja kaaduin leuka edeltä jäähän. Koko talven oli siinä jään alla näkyvissä minun verijälkeni. Sen jäljen avulla sain sitten oikeuden pelata isojen poikien kanssa. Siihen aikaan jääkiekkokaukalo oli eräänlainen yhdistävä tekijä nuorten keskuudessa.

Minun varsinainen bravuurini oli poikana kuitenkin pöytätennis. Pingiksessä minua heiteltiin monesti mailalla. Nämä vanhemmat kaverit menettivät hermonsa kun ne hävisivät. Yksi suuttui niin paljon että ajoi minua takaa ulos asti. Minusta kehittyi pingiksessä puoliammattilainen, koska pöytä sijaitsi kerrostalomme alakerrassa ja minut pyydettiin siksi aina pelaamaan näiden vanhempien nuorten kanssa. Tottakai opin sitten pelaamaan, kun harjoiteltiin talvisin pakkasella käytännössä joka päivä.

Käyttäjän enkeliporsas kuva
Kai-Ari Lundell

Juhani...kun pelataan joukkuelajeja, joukkueet on jaettava jollakin tavalla.

Lukujako, 1,2,3,4,1,2,3,4...tuottaa aina epätasaisia jengejä ja peleistä ei tule mitään.

Jaan joukkueet seuraavalla tavalla, esimerkissä on 24 poikaa ja pitäisi tehdä kaksi tasaista futisjoukkuetta:

- oppilaat eivät jaa joukkueita

- siirtelen poikia "sattumanvaraisesti" kumpaankin jengiin
- lue: tietenkin katson samalla, että tulee tasaväkiset jengit
- laitan parhaat neljä poikaa kahteen eri jengiin
- kukaan ei koe jäävänsä "jämäviimeiseksi"

- nuorempana maikkana esim. jääpeleissä menin itse häviöllä olevaan jengin puolustajaksi ohjamaan peliä

Juhani, pöytätennis oli nuoruuteni Tikkurilassa kova laji. Tikkurilasta pelasi kolme jengiä miesten SM-sarjaa, Tip -70, Top -70 ja Lohet. Uimahallin takana oli iso pingiskupla, jossa treenattiin. Olin liian iso, 202 cm, pingikseen, mikä esti sen, ettei kannattanut mennä seuraan pelaamaan. Mutta siitä huolimatta pelasimme älyttömiä määriä pingistä.

Pöytätennis on yksi parhaita koulukerholajeja, mutta kouluissa on törkeän vähän säilytystilaa taitelluille pingispöydille. Toimivassa kerhossa pitäisi olla ainakin kuusi pöytää.

Juhani Piironen

Joo jotain järkeä tuohon joukkuelajien jakotapaan pitää olla.

Pöytätennis on todellakin aitoa urheilua, kun sitä pelaa tosissaan. Yksi syy miksi minäkin pärjäsin näille isommille kavereille oli se että monet heistä olivat todellakin liian isoja pelaamaan pingistä. Yksi hyvä pelaaja oli lähes kaksi metriä pitkä, joten hän oli aivan liian hidas minuun verrattuna.

Käyttäjän enkeliporsas kuva
Kai-Ari Lundell Vastaus kommenttiin #10

Ajatuksia hyppytunnilta:

Ohoh...kaksimetrisen miehen pitää pelata lähes polvillaan, kun pitää päästä kunnolla pallon "päälle". Isot miehet ovat lisäksi pingikseen liian hitaita.

Olin katsomassa kerran 70-luvun alussa pingismaaottelua Suomi-Belgia Tikkurilan ammattikoululla. Ihmettelin yhtä "pitkää" belgipelaajaa, kun hän löi kämmentä, hän pisti toisen polven maihin. Muut pelaajat olivat häntä selvästi lyhyempiä. Seuraavan päivän lehdestä luin, että hän oli 184 cm.

Siirryin omalle kropalle sopiviin lajeihin, lentikseen ja tennikseen. Tennistä pelaan vieläkin, lentis hajotti nilkat ja sormet.

Sellainen 170 senttinen mies on optimi pingikseen, lyhyemmätkin pärjäävät hyvin.

Käyttäjän JoniHiisivirta kuva
Joni Hiisivirta

Kiitos Heikki, kirjoituksesi koululiikunnasta voisi olla niiiiiiiin omasta suustanikin! :) Koululiikunta tässä maassa on sadistista kidutusta ja sitä todellakin pitäisi kehittää paremmaksi, jottei se tappaisi lasten ja nuorten kykyä iloita liikunnasta.
Minun aikanani Salossa yläasteelta oli usein raahauduttava koko kaupungin läpi yleisurheilukentälle, ja kun koulussa oli aina jotain muuta ainetta vielä loppupäivä niin sinne sitten raahauduttiin hikisenä takaisin, myöhässä tunnilta joka kerta! :/

Joachim Seetaucher

Olin aina kolmanneksi tai toiseksi viimeinen, joka valittiin mihinkään joukkueeseen liikuntatunneilla. Jumppamaikka oli aika macho kaveri, joka avoimesti halveksui urheilusta kiinnostumattomia "älykköjä".

Sitten eräänä jumppatunilla meillä oli ns. "vitaalikapasiteettitesti", jossa piti puhaltaa letkulla säiliöön, joka mittasi keuhkotilavuuden. Sitä ennen jumppamaikka korosti, että tulos korreloi täysin fyysisen suorituskyvyn kanssa.

Puhalsin luokan ylivoimaisesti parhaan tuloksen, jotain 5,2 litraa. Eipä maikka enää puhunut mitään.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset